Mikä tahansa negatiivinen tunne, mukaan luettuna suru, merkitsee aina, että tarkastelette asioita eri tavalla kuin korkeampi itsenne tai sielunne. Aina.
Tunnustamme ja hyväksymme, että "maailman tapa" on surra, olla surullinen ja järkyttynyt, kun joku rakkaanne kuolee. Olemme herkkiä tunteillenne tässä emmekä kehota teitä kieltämään tai tukahduttamaan noita tunteita, ovat ne sitten positiivisia tai negatiivisia.
Tunteet palvelevat teitä hyvin, sillä ne heijastavat tarkasti ajatuksianne, hallitsevia ajatuksianne ja uskomuksianne.
Haluamme kuitenkin lyhyesti puhua tänään asiasta, jota kutsutaan kuolemaksi ja jota useimmat teistä pelkäävät. Pelkäätte sitä, koska ette täysin ymmärrä, mitä se oikeastaan on. Ettekä ymmärrä tarkkaan, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.
Kuolema tulee teille kaikille. Ette voi välttää sitä. Niinpä voisitte yhtä hyvin tehdä rauhan sen kanssa.
Silloin kun surette rakasta, joka on kuollut, sanotte usein "menettäneenne" hänet. Ette ole menettäneet häntä.
Ette koskaan menetä niitä, joita rakastatte. Rakkaus on ikuista. Mutta niin on myös rakkaanne, kuten tekin. Kuolemassa rakkaanne ovat lähempänä teitä kuin elämässä. He ovat aivan rinnallanne. He haluavat kommunikoida kanssanne, kertoa teille, että he ovat edelleen paikalla ja rakastavat teitä. Heidän kanssaan kommunikoiminen ei ole yhtään vaikeampaa, kuin oli heidän kanssaan puhuminen, silloin kun he olivat
fyysisesti kanssanne. Mutta teidän täytyy olla avoin sille. Useimmille teistä se merkitsee havaintotapanne muuttamista elämästä ja kuolemasta.
Kuten kaikki tiedätte, teissä on osa - suurempi osa - joka elää ikuisesti henkiulottuvuuksissa. Tai "taivaassa" jos pidätte siitä enemmän. Nämä ovat ulottuvuuksia, joista puhumme teille Johnin kautta.
Käytätte eri nimiä tästä osastanne: sielu, korkeampi itse, Jumalitse jne. Kaikki ovat ok. Me suosimme "sielua" tai "korkeampaa itseä". Mitä tahansa nimeä käytättekin, tuo osanne on ikuinen. Se ei koskaan kuole - vain fyysinen keho kuolee. Silloin kun kuolette, palaatte sieluunne taas kerran. Ja se on aina iloinen "jälleentapaaminen" riippumatta kuolemanne olosuhteista.
Silloin kun rakkaanne kuolee, hän ei yhdisty ainoastaan oman sielunsa kanssa, vaan myös teidän sielunne kanssa, joka ei ole koskaan lähtenyt henkiulottuvuuksista. Taas kerran, se on iloinen jälleentapaaminen. Vaikka todellisuudessa ne ovat olleet yhdessä ikuisesti.
Ja tietysti siirtyessänne sen verhon läpi, mitä kutsutaan kuolemaksi, olette täysin taas rakkaidenne kanssa. Ette ole enää siinä erillisyyden harhassa, mitä kutsutaan fyysiseksi todellisuudeksi.
Jos ymmärrätte kuoleman tavalla, mistä olemme puhuneet tänään, ette sure rakkaitanne. Riemuitsette heidän puolestaan. Kuolema ei ole loppunne, ainoastaan uusi alku.
Niinpä vastaus Johnin kysymykseen (minkä hän tarkoitti retoriseksi) "onko sureminen koskaan tarkoituksenmukaista?", sanoisimme, ettei se ole tarkoituksenmukaista. Ei koskaan.
Ja tietysti pitkät surujaksot ovat epäilemättä epätarkoituksenmukaisia. Ne ovat myös, kuten John osoitti, heikentäviä ja tuhoavia fyysiselle kehollenne.
Riemuitkaa elämässä. Riemuitkaa kuolemassa. Rakkaanne ovat aina paikalla. Voitte kommunikoida heidän kanssaan samalla tavalla, kuin me kommunikoimme teidän kassanne ja te meidän. Me olemme niin "kuolleita", kuin voi olla.
Kaikki on hyvin.
Päällikkö Josephia kanavoinut John Cali (www.greatwesternpublishing.org)
1.3.2011
Vapaasti suomentanut Pirjo Laine
1 kommentti:
Näin se on ja näinhän tämän sydämessään tietää, on aina tiennyt. Mutta. Olen myös sitä mieltä, että joskus joudumme IHMISENÄ sellaiseen rooliin, jossa joudumme suremaan, nöyrtymään ihmisen osaan selittämättömän ääreen. Esim. äitinä jo fysiologisesti haluaa pitää jälkeläiset elossa ja kun näin ei tapahdu, suru on suurempi kuin arvaankaan. Ihmisen surua ei totaalisesti oikaista, vaan se on elettävä läpi. Ennen en tiennyt, nyt tiedän.
Ja fyysisesti ikävä pois lähtenyttä ihmistä on. Sekin on ihmisen faktaa.
Tarvitsemme todella paljon armollisuutta ja aikaa sekä itseämme että toisia surevia kohtaan. Vaikka meillä tieto ja lohtu olisikin.
Lähetä kommentti