Lopulta tulin onkaloon, missä en ollut koskaan aiemmin ollut. Tippukivipylväitä ja -puikkoja oli sisäänkäynnin joka puolella. Kun astuin sisään, havaitsin siellä suuren lammen. Kaikkein eniten minua hämmästytti se, että onkalo oli täynnä valoa. Se ei ollut suoraa valoa kuten auringosta, vaan enemmänkin kuin kuun heijastavaa valoa. Miten näin voisi olla? Minun täytyy nyt olla jo kilometrejä maan pinnan alapuolella. Näin syvällä ei mitenkään voisi olla mitään ulkopuolista valoa. Silti onkalo oli täynnä valoa. Katselin ympärille löytääkseni tämän mystisen hehkun lähteen. Näytti siltä, että valo oli voimakkaampaa veden toisella puolella. Lammen toiselle puolelle meneminen olisi kuitenkin erittäin vaikeaa, koska kumpikin reuna nousi suoraan vedestä eikä ollut edes pientä uloketta, mitä pitkin ryömiä. Minun olisi mentävä tuntemattomaan veteen löytääkseni valolähteen.

Olisin voinut päättää lähteä onkalosta, mutta koska olin täysin eksyksissä ja kuolisin joka tapauksessa, päätin olla niin rohkea, että menin veteen. Jos kuolisin täällä, niin se olisi ainakin rohkea teko eikä pelkurimainen. Astuin veteen hitaasti ja varovasti. Kietaisuhameestani tuli pahin este liikkumiselleni ja minun oli tultava ylös lammikosta riisumaan se. Jätin sen veden reunalle. Jos joskus palaisin, saattaisin tarvita sitä. Astuin veteen nyt täysin alastomana. Vesi oli täysin ruumiinlämpöistä ja se tuntui kuin nestemäiseltä iholta. Se oli tiheämpää kuin tavallinen vesi ja täysin mustaa. Kenties se ei ollut vettä, vaan jotain muuta nestettä, mitä ei ollut ennen tullut eteeni.

Pidin pääni poissa vedestä ja pysyttelin lammen reunassa pitäen kiinni pienistä kivistä ja harjanteista. Yritin myös kellua, keho mahdollisimman lähellä pintaa, koska en ollut riittävän rohkea tapaamaan niitä, joita ehkä eleli ympärilläni olevan mustuuden syvyyksissä. Viimein pääsin toiselle puolelle. Nostin itseni vedestä ja karkeat kivet raapivat paljasta ihoani. Olin nyt alasti, verta vuotava ja aivan kauhuissani. Valo kuitenkin vaikutti kirkkaammalta tällä puolella ja näytti olevan pieni polku, joka mutkitteli lisääntyvään valoon. Seurasin sitä.

Vähitellen aloin kuulla ääniä, jotka tulivat joko herkästä instrumentista tai ihmisestä. Soinnut olivat puhtaita ja suloisia enkä ollut koskaan ennen kuullut vastaavaa. Olimme oppineet parantamaan värillä ja äänillä, mutta nämä soinnut olivat kaiken ennen kokemani ulkopuolella. Valokin alkoi muuttua. Se mikä ensin vaikutti helmenvalkoiselta valolta, mikä muistutti kuun loistetta, alkoi nyt saada myös muita värejä. Lopulta kaikki spektrin värit ja myös muita värejä, joita en ollut nähnyt, alkoi tanssia ja pyöriä valonsäteinä, joita seurasin. Valo ja ääni olivat minulle jotenkin tuttuja. Ne muistuttivat minua jostain, josta tiesin juuri ja juuri tietoisen mieleni ulottumattomissa.

Kun aloin imeä sisään valoa ja ääntä, pelkoni haihtui ja sen korvasi hiljaisuus ja rauha, millaista en ollut tuntenut luolaan tulemiseni jälkeen. Haavani lakkaisivat vuotamasta, kun fyysiset, tunne- ja mentaaliset haavani alkoivat parantua. Sydämestäni tuli kevyt ja iloinen ja mieleni puhdistui epäilyksestä ja syyllisyydestä. Kaaduin maahan ja kiitin Jumalatarta.

"Voi, rakas Äiti, jos minun on tarkoitus kuolla nyt, kiitän sinua siitä, että sallit minun tehdä sen näin. Olen ainakin rauhassa ja luovutan kehoni, sydämeni, mieleni ja henkeni sinulle. Syvästi rakastaen ja kiitollisena annan elämäni sinulle."

Sitten näin hänet. Se oli Jumalatar Athene. Hän astui polkuni viimeisen kulman takaa ja seisoi edessäni täydessä rakkaudessaan ja majesteettisuudessaan.

"Nouse, rakkaani. Papittareni eivät polvistu maahan, vaan seisovat suorana, koko arvossaan ja voimassaan."

"Papittaresi?", kysyin mielessäni. Mitä hän voisi tarkoittaa?

"Jos olen valinnut sinut Jumalattaren edustajaksi, uhmaatko minua sallimalla epäilyn ja epävarmuuden astua sydämeesi?"

"Voi, en, Jumalatar. En epäile sinua. Luovutan elämäni sinun palvelemiseesi ja edustamallesi totuudelle. Kaikista Jumalattarista, joita olen kutsunut, olet aina koskettanut sydäntäni eniten. Minulla on ollut monia unia sinun tapaamisestasi ja olen antanut monia uhrilahjoja pyhättöösi. Edustajanasi oleminen olisi kaikkein suurin kunnia."

"Olisinko tärkeämpi kuin aviomiehen ja lasten hankkiminen ja elämä temppelin ulkopuolella?"

"Kyllä, kyllä!", puhuin ilman epäilyksen tai hämmennyksen häivääkään. "Nyt elämä aviomiehen ja perheen orjuudessa näyttää merkityksettömältä, kun voisin palvella Jumalatarta. Hyväksyn täysin ja rakastavasti tämän tilaisuuden."