Raho Tepin Tarina

"Rakkaat ystävät, kerron mielelläni oman tarinani teille. Kun katson kaikkia Käytävässä olevia, sydämeni täyttyy ilosta nähdessäni niin monia vihittyjä. Toivon, että tarinani auttaa ja/tai lohduttaa omassa prosessissanne olla aito ja moniulotteinen itsenne päivittäisessä elämässänne. Erottelu pelkoharhojen ja oman totuutemme välillä on haaste, joka on vaikeampi, kuin mitä olemme ehkä kuvitelleet. Tehtävänne on vieläkin haastavampi, koska teidän on löydettävä ja suoritettava suuret vihkimyksenne, samalla kun teitä myös kutsutaan tekemään päivittäisiä "selviytymistehtäviänne" kolmannessa ulottuvuudessa.

Asuin todellisuudessa, missä ne jotka näyttivät lupaavilta saavuttamaan vihkimyksen, lähetettiin temppeliin opiskelemaan. Kun vanhempani olivat teettäneet syntymäkarttani, he kuulivat, että kohtaloni ei ollut heidän kanssaan vaan temppelissä. Kenties tämän vuoksi en koskaan tuntenut heidän rakkauttaan varhaisina vuosinani. Vasta mentyäni temppeliin 5-vuotaana tunsin sitä rakkautta, mitä perhe voi antaa. Opiskelin ja palvelin, kun olin lapsi ja nuori aikuinen. Nuoruuteni oli temppelissä täynnä rakastavia ohjeita ja ihania ystäviä. Tiesin, ettei joillakin temppelissä ollut näitä tunteita, mutta minä rakastin sen jokaista hetkeä. Tunsin ikään kuin vihdoin tulleeni kotiin.

Aloitin viimeisen vihkimykseni ensimmäisessä Saturnuksen paluussa, jolloin olin 28-vuotias. Tiedän, että tämä ikä saattaa tuntua teistä hyvin nuorelta, mutta olin ollut temppelissä 7-vuotiaasta saakka. Opettajani kertoivat, että he pitivät minua valmiina viimeiseen vihkimykseen, mutta minun olisi odotettava, kunnes saisin sisäiset ohjeeni. Minun käskettiin kertomaan, kun sisäinen oppaani, Radula, ohjaisi, että oli sen AIKA. Tämä ohje tui vähän sen jälkeen, kun opettajani olivat antaneet lupansa. Miten monta elämää minulla oli ollut tämän hetken valmistelemista varten? Hämäriä kuvia näistä elämistä virtasi silmieni editse. Syvällä sisälläni tunsin, ettei kohtaloni kutsu ollut vielä ilmentynyt. Olin innoissani sekä peloissani.


Tiesin, että tämän vihkimyksen kolme mahdollista lopputulosta olisivat onnistuminen, hulluus tai kuolema. Kaksi vaihtoehtoa eivät olleet hyväksyttäviä minulle. Vaikka en pelännyt kuolemaa, koska tiesin sen olevan vain keskeytys, tunsin, etten ollut vielä täyttänyt inkarnoitumistarkoitustani. En halunnut kaikkien opiskelu- ja työvuosieni olevan vain omaksi edukseni. Kenties vihkimysten jälkeen tietäisin paremmin, mitä palveluni oli tarkoitus olla.


Lopulta saapui se päivä. Oli täysikuu ja olin valmis. Olin Sfinksin alla olevassa paikassa, mikä oli rakennettu nimenomaan vihkimystä odottaville. Täältä oli vain lyhyt matka erämaan poikki Suurelle pyramidille, missä jokainen vihittävä vietti seitsemän vuorokautta syvällä pyramidin sopukoissa. Näitä seitsemää vuorokautta käytettiin menneiden elämien ja oppituntien tarkastelemiseen. Jos läpäisisin ensimmäisen osuuden, tiesin tulevan lisää, mutta salaisuutta lopusta vihkimyksestä varjeltiin tiukasti.


Kuten olettaa saattoi, en ollut pysynyt nukkumaan edellisenä yönä. Päivän koittaessa kolme hupullista pappia tuli ovelleni juuri, kun auringon ensisäteet kirkastivat horisontin. Mitään sanoja ei vaihdettu. Papit johtivat minut huoneestani erämaahan. Olin aina rakastanut erämaata auringon noustessa ja laskiessa juuri silloin, kun aurinko nousi horisontin yläpuolelle tai laski sen alapuolelle. Horisontit Egyptissä olivat äärettömiä - yhtä äärettömiä kuin Henki.

Kun seurasin pappeja Suureen pyramidiin, heijastin valon kultaista hehkua. Kun erämaa toivotti tervetulleeksi uuden päivän, minä toivottaisin tervetulleeksi uuden elämän. Tunsin lämmintä odotusta, mikä sopi yhteen nopeasti lähestyvän erämaan kuumuuden kanssa. Olin yhtä koko luonnon kanssa. Ulkoisen maailmani laajat näkymät tönivät sisäisiä visioitani valmistautumaan heräämiseen. Erämaa oli hiljainen, niin kuin oli oma mielenikin, ja lämmin, lempeä tuulahdus hyväili kasvojani ikään kuin sanoakseen: "Onnea!"


Hymyilin vastauksena ja hiljaa seurasin pappeja, kun astuimme pyramidiin. Vaikka aurinko oli tuskin horisontin yläpuolella, niin astuessani pappien kanssa Suureen pyramidiin, olin valmistautumaton täydelliseen pimeyteen, mikä ympärillämme oli. Yksi papeista kantoi pientä öljylamppua. Se oli ainoa asia, minkä saatoin nähdä, kun siirryimme syvemmälle ja syvemmälle Suureen pyramidiin. Olin oppinut, että pyramidin täydellisen pimeyden oli tarkoitus valmistella meitä kohtaamaan pimeys sisällämme.


Lopulta saavuimme pienelle puuovelle, joka oli hyvin yksinkertainen koristelultaan. Lampun valossa saatoin nähdä kuvioita ovessa ja kultaisen lukon roikkumassa auki. Papit lukitsisivat minut tähän huoneeseen seitsemäksi vuorokaudeksi - täysin yksin. He avasivat oven, johdattivat minut sisälle ja opastivat istumaan yksinkertaiselle papyrusmatolle kivilattialla. Öljylamppu asetettiin oikealle puolelleni ulokkeelle, pienen vesileilin viereen.


"Tämä lamppu palaa vain kolme vuorokautta. Sen jälkeen tulee täydellinen pimeys." Nämä olivat ensimmäiset sanat, mitkä papit puhuivat. He eivät sanoneet muuta. Kuulin oven suljettavan ja pehmeän loksahduksen kera lukko oli kiinni. Suljin silmäni ja aloin meditoida. Noiden seitsemän vuorokauden aikana tarkastelin nykyisen ja kaikkien muiden elämieni oppitunteja. Menin kuoleman maille kerta toisensa jälkeen katumaan asioita, joita olin tehnyt väärin. Tarkastelin jokaista oppituntia, minkä olin saanut kussakin elämässäni, mihin saatoin päästä. En muista öljylampun lepatusta enkä veden juomista. Muistan vain pehmeän lukon loksahduksen. Tämä ensimmäinen ulkoinen ääni seitsemään vuorokauteen "napsautti" minut takaisin fyysiseen kehooni.

Kun papit astuivat huoneeseen, näin heidän huputetut kasvonsa toisen öljylampun yli, mitä yksi pappi piteli. Hitaasti nyökkäsin heille osoittaakseni, että olin edelleen hengissä ja tietoinen. He nyökkäsivät hyvin hienoisesti ja viittoivat minut liittymään seuraansa. Minulta kesti jonkin aikaa päästä seisomaan ja päästyäni en pystynyt kävelemään. Nojasin seinää vasten ja tahdoin elämänvoiman takaisin jalkoihini, jotka olivat olleet risti-istunnassa seitsemän vuorokautta. Papit ottivat tyhjän öljylamppuni ja vesileilini ulokkeelta ja odottivat kärsivällisesti. Kun pystyin kävelemään, he johdattivat minut pois huoneesta.


En tiennyt, mihin olin menossa, mutta tiesin, että koska olin selvinnyt ensimmäisestä vihkimyksen osasta, minun sallittiin osallistua seuraavaan. Pyramidin käytävät olivat yhtä pimeitä kuin aiemmin, mutta nyt silmäni olivat tottuneet siihen. Kolmen oppaani lamppu loisti kuin tähti, jota seuraan. Oppaat kävelivät ensin hitaasti antaen minun tottua kehooni, mutta kiihdyttivät tahtia heti, kun he tiesivät, että pysyisin perässä. He menivät alaspäin, alaspäin ja alaspäin.


Olin kuullut, että loppuvihkimyshuone oli jossain syvällä erämaan alla, suoraan Suuren pyramidin huipun alla. Lopulta näytimme tulevan umpikujaan. Edessämme oli kiviseinä. Papit eivät näyttäneet tyrmistyvän tapahtumien käänteestä ja muodostivat puoliympyrän seinän edessä. Kun astuin sivuun odottaen, mitä tapahtuisi seuraavaksi, jokainen pappi alkoi soinnuttaa ääntä, minkä ajattelin varmaankin syntyvän heidän sielunsa ytimestä.


Ensin heidän soinnutuksensa vaikutti sattumanvaraiselta. Mutta vähitellen saattoi erottaa kuvion, kunnes se lopulta huipentui kauniiksi harmonisiksi soinnuiksi. Kun laulu hävisi ympäröivään pimeyteen, se korvautui matalalla jylinällä. Vähitellen seinä alkoi siirtyä oikealle. Tämän yksinkertaisen kiviesteen takana oli pari upeaa ja koristeelliseksi kaiverrettua kultaovea. Kun ovet hitaasti paljastuivat, tiesin, että olin nähnyt nuo ovet aiemmin meditaatioissani. Yksi papeista lähestyi kultaovia ja asetti käden kummallekin ovelle. Ovet olivat niin hyvin tasapainotettuja, että aivan hienoisesta työnnöstä he heilahtivat auki valtavaan huoneeseen. Papit elehtivät minua astumaan sisään. Ovet sulkeutuivat nopeasti takanani. Taas kuulin oven matalan jylinän peittävän kaikki jäljet pyhään vihkimyshuoneeseen.


Huoneen kirkkaus sokaisi minut. En ollut koskaan kokenut sellaista valoa fyysisessä muodossa. Hitaasti, hitaasi silmäni alkoivat tottua valoon ja aloin tutkia huonetta. Tämä huone ei ollut minun Egyptistäni. Oli kupoleja ja pilareita, jotka oli koristeltu lapiksilla, smaragdeilla, rubiineilla, timanteilla, ametisteilla ja jalokivillä, joita en tunnistanut. Värejä joita en ollut koskaan nähnyt, oli maalattu moniin veistoksiin, patsaisiin ja hahmoihin, jotka näyttivät liikkuvan, ikään kuin olisivat eläviä. Jotenkin tiesin, että kaikki tässä huoneessa oli ikivanhaa ja niissä oli suurempi elämänvoima, mistä olin ikinä tiennyt. Tällaista arkkitehtuuria olin nähnyt vain sisäisillä matkoillani Atlantikselle.

Suuressa keskuskupolissa oli pienempi pyramidi, mikä oli paremminkin valovärähtelyä kuin fyysinen rakenne. Anubus ja Toth, muinaisen Egyptin vihkimysjumalat, seisoivat pyramidissa suuren sarkofagin kummallakin puolella. Sarkofagi oli nostettu kultajalustalle, johon johti hopeiset askelmat oikealta puolelta. Sarkofagi oli tehty aineesta, mitä en ollut aiemmin nähnyt. Tiesin vaistonvaraisesti, että tämä aine ei ollut tältä planeetalta ja sen olivat antaneet maapallolle vuosituhansia sitten sen ensimmäiset asukkaat.


Sarkofagiin oli kaiverrettu kuvioita samalla ei-egyptiläisellä tavalla, mitä ympärillä olevissa seinissä oli. Aistin, että vaikka sarkofagi oli läpinäkymätön, siitä voisi tulla läpinäkyvä, jos tarkkaileva mieli tekisi oikeita muutoksia. Anubus viittoili minua astumaan sarkofagiin ja Toth nyökkäsi suostumuksensa. Taaskaan ei ollut mitään sanallista kommunikointia. Matka ovelta hopea-askelmille oli elämäni pisin. Kun olin kiivennyt muutaman askelman, oivalsin, että jos eläisin laskeutuakseni niitä pitkin, en olisi sama ihminen kuin aiemmin.


Makasin sarkofagin sisällä. Aine oli kovaa kuin kivi ja kuitenkin tasaista ja lämmintä ihoa vasten. Tunsin ikään kuin astuvani kohtuun. Tasaiset ja koruttomat seinät näyttivät hitaasti muovautuvan muotoni ympärille, kun asetuin sarkofagiin. En usko, että olisin pystynyt liikkumaan, jos olisin valinnut niin. Sitten Toth kurkotti päänsä sarkofagin reunan yli ja esitti kolme kysymystä minulle tuntemattomalla kielellä. En tiennyt, mitä kysymykset olivat, mutta tiesin intuitiivisesti, että ne olivat tosiaankin kysymyksiä ja että selviytymiseni riippuisi niihin vastaamisesta.


Kutsuin sisäistä opastani, Radulaa, kun näin sarkofagin kannen hitaasti sulkevan minut hautaani. Hiljaisesti kansi kiinnitettiin tiukasti merkiksi siirtymästäni. Taas kerran olin yksin.


Jos olisin haudassa liian kauan, kuolisin. Sisällä oli vähän happea. Jos tarkoitukseni siis oli pitää fyysinen itseni elävänä, minun olisi nostettava tietoisuuttani korkeampiin ulottuvuuksiin, jotta voisin syöttää sitä Hengellä. Tiesin, etten pystysi lähtemään kehostani kolmannen silmän kautta, kuten olin tehnyt monta kertaa aiemmin. Etsin sisältäni porttia vapauttaakseni henkeni fyysisen muotonsa rajoituksista. Aloin tuntea syvän pelon nousevan sisälläni, mutta tahdoin sen pois. En saisi antaa itseni kokea tunnetta, joka laskisi tietoisuuttani!

"Missä on portti korkeampaan itseesi?"


Ymmärrän nyt ensimmäisen kysymyksen. Muistin pappien laulamisen kivioven ulkopuolella. En pystynyt käyttämään ääntäni, koska happea oli liian vähän hukattavaksi, mutta tunsin soinnutuksen värähtelyn samalla tavalla, kuin ollessani kolmen papin kanssa. Koska tietoisuuteni ei ollut rajoitettu ihmisääneen, pystyin laulamaan kaikkia kolmea osaa kerralla. Melodia ja taajuus tyynnyttivät pelkoni ja lisäsivät tietoisuuttani. Huomasin keskittyväni oveen pääni sisällä. Ne olivat aivan kuin aivojeni ytimessä. Kun jatkoin soinnuttamista, jotain kiinteää - kuin kiviovi - alkoi avautua ja sen takana oli ne samat kultaovet, jotka olin nähnyt astuessani tähän huoneeseen. Nämä ovet avautuivat sisältäpäin. Taas kerran astuin niiden läpi ja tunsin niiden nopeasti sulkeutuvan takanani. Ensin en nähnyt mitään, paitsi kultaista valoa, mikä ympäröi muotoni ja tietoisuuteni jokaista solua ja atomia.


Sitten hitaasti aloin nähdä etäällä muodostuvan pyörteen. Se alkoi pyöriä - ensin hitaasti ja sitten nopeampaa ja nopeampaa. Se oli kultaa, hopeaa, sinistä, violettia ja muita värejä, jotka olin ensimmäistä kertaa nähnyt huoneessa sarkofagin ulkopuolella. Tunsin vetoa astua pyörteeseen ja päätettyäni tehdä sen, yhtäkkiä se oli aivan edessäni. Putosin sen ytimeen ja huomasin pyöriväni nopeammin ja nopeammin ajattoman avaruuden halki. Ensin minua pyörrytti, mutta sitten pyörimisestä tuli niin kiihkeää, että tunsin olevani täysin paikallaan - kuitenkin samaan aikaan tunsin, että jokainen solu ja atomi ikään kuin nopeuttivat värähtelyään vastauksena pyörimiseen. Sitten "poks" ja pyöriminen loppui ja löysin itseni keskeltä tyhjiötä. Minusta oli tullut viidettä ulottuvuutta ja kaikki oli rauhallista.

"Missä on kristallikaupunki?" Toisen kysymyksen myötä edessäni oli kultainen valo, mistä tuli kultainen muoto - jumalainen vastakappaleeni. Hän tuli naisen muodossa, koska olin ruumiillistunut mieheksi. Syleilimme syvässä jälleennäkemisessä ja rakkaudessa. Hän katsoi silmiini ja kuiskasi: "Vien sinut nyt Kotiin."


Sitten olimme Venuksella. Eteemme levisi kaikki se kauneus ja harmonia, minkä olin muistanut syvällä sielussani koko elämäni ajan. Sydämeni avautui valon ja rakkauden ryöpyssä, joka olisi räjäyttänyt maalisen kehoni kolmannen ulottuvuuden tietoisuudessani. Näin Venuksen usvaa kaikkialla ympärilläni. Näin rakkaan Kotini kasviston ja eläimistön, kun ne leijuivat ympärilläni rakastavassa tervetulotoivotuksessa. Niiden jokaisesta liikkeestä kaikui harmonisia ääniä ja värejä.


Tervetuliaisseurue muodosti käytävän, joka johti meidät kristallikaupungin pääsisäänkäynnille. Jumalainen vastakappaleeni sujahti muotooni, kun meistä tuli taas yhtä kotiintuloamme varten. Läpinäkyvät kristalliovet heilahtivat auki lähestyessämme niitä ja kultainen polku valaisi tietämme kaupungin sydämeen. Kultainen viisauden temppeli oli sädehtivän upeana polun päässä, kukkulan huipulla. Ovet olivat auki ja odottivat sisäänkäyntiämme. Vaikka olisimme voineet välittömästi tahtoa itsemme määränpäähämme, nautimme matkasta ja toisten seurasta, joten päätimme kulkea samoilla uimis-/lentämisliikkeillä kuin ympärillämme olevat.


Lopulta huomasimme seisovamme mahtavan Sanat Kumaran edessä, joka on maapallon planeettalogos ja Venuksen sijaishallisija. Rami Nuri ja Djwhal Khul seisoivat neuvonantajina hänen kummallakin puolellaan. Kaikkien kolmen jumalaiset vastakappaleet virtasivat heidän sisäänsä. He olivat androgyynejä. He olivat kokonaisia!


Kumarsin heidän edessään ja Sanat Kumara ojensi minulle jalokiven. Se ei muistuttanut mitään aiemmin tuntemaani. Se oli enemmän värähtelyä kuin ainetta, kuitenkin sillä oli muoto ja se oli kaunis. Otin jalokiven kiitollisena ja pidin sitä sydämessäni.
Vietimme vastakappaleeni kanssa Venuksella ajan, joka tuntui elämältä. Elimme, rakastimme ja kuolimme. Ja sitten aloin tuntea vetoa. Tiesin, että tuo veto oli kohtaloni. Se oli maapallo. Se kutsui minua palaamaan kolmannen ulottuvuuden elämääni, jotta voisin täyttää kohtaloni siellä. Minun oli palattava, jotta kehoni eläisi. Suru tuosta oivalluksesta järkytti sieluani, mutta muistin sitoumukseni. Olin sanonut, että pysyisin maan päällä. Siksi minun oli palattava, ennen kuin oli liian myöhäistä pelastaa maallisen muotoni elämä.


Sarkofagin yhtäkkinen tiheys oli järkytys. Miten olin saattanut palata niin nopeasti edes hyvästelemättä? Ja sitten sydämeni tunsi Kodin ja jumalaisen vastakappaleeni rakkauden. Kyllä, ei ollut mitään hyvästejä, sillä pitäisin ne tietoisuudessani, mutta entä sarkofagi? Oli vieläkin vähemmän happea ja nyt olin täysin fyysinen.

"Miten avaat sarkofagin?"
Kolmas kysymys tulkittiin sydämessäni. Kyllä, sydämessäni oli vastaus - jalokivi - sen värähtely nostaisi kannen. Ja sitten kun keskitin huomioni jalokiveen sydämessäni, kuulin ensimmäisen fyysisen äänen sen jälkeen, kun kysymykseni oli sanottu elämä sitten. Ääni tuli sarkofagin kannen hitaasti noustessa. Tunsin happea tulvivan pelastamaan minut. Vastasyntyneen vauvan tavoin otin ensihenkäykseni ja nousin istumaan. "Olet vapaa!", kuulin Tothin sanovan egyptin kielellä, äidinkielelläni.


Mietiskeltyäni viikkojen ajan vihkimystäni oivalsin, että oppituntinani oli nyt löytää fyysisyydessä asuva henkisyys, ei ainoastaan henkisyyttä. Kerroin opettajilleni tämän ja he olivat samaa mieltä. Vetäydyin pieneen koppiini meditoimaan ja tunsin sisäisen oppaani tulevan luokseni välittömästi.


"Voi, rakas Radula, auta minua. Miten pystyn suorittamaan tämän kohtaloni osan?"
"Sinun on lähdettävä temppelistä."
"Ei, ei! Miten pystyn? Se on kuin kotoa lähtemistä", itkin.
"Juuri niin", vastasi oppaani, "tulee aika, jolloin myös ykseyden lasten on lähdettävä kodin turvasta löytääkseen uuden elämän. Sinun aikasi on nyt!"


Heräsin meditaatiostani ahdistukseen. Mihin minun oli tarkoitus mennä? Miten yhdistyisin ja maadottuisin fyysiseen maailmaan? Olin oppinut yhdistymään henkiseen maailmaan ja antautumaan sille, mutta minua oli ollut auttamassa monta opettajaa. Nyt olisin yksin. Henkisellä polulla oli ollut kaipaus, kutsu Kotiin. Mutta nyt tunsin pakottavammaksi velvollisuuteni kuin sen rakkauden ja kaipauksen, mitä tunsin, kun minun oli lähdettävä temppelistä. Elämä siellä oli liian suojattua ja minun tehtävääni ei voisi suorittaa siinä ympäristössä. Temppeli oli vain osittain fyysinen ja siksi ainoastaan osittain oman tarkoitukseni paikka.


Oletan, että olisin voinut jäädä sinne, mutta tehtäväni - hengen maadoittaminen aineeseen - olisi vienyt paljon pidempään siellä. Kuten sanotaan fyysisyydessä "aika ratkaisee". En tiennyt, miten kykenisin pysymään sitoutuneena polkuuni, joka oli niin haastava. Jo temppelin pyhässä värähtelyssä kolmannen ulottuvuuden matala värähtely usein vääristi visioitani vihkimyksestä. Tiesin, että minun olisi otettava riski ja uskaltauduttava ulos maailmaan, kun oppituntini olivat vielä vahvoina muistissani - mitä suurempi riski, sitä suurempi voitto. Ja mikä tärkeintä, minun oli seurattava sisäisiä ohjeitani.

Kyyneleitä sydämessäni sanoin hyvästi kaikille, jotka olin tuntenut ja joita olin rakastanut. En voinut toivoa, että saisin monia ystäviä ja kavereita ymmärtämään, miksi minun täytyi lähteä, ja tuskin ymmärsin itsekään. Vain Radula ymmärsi. Niinpä katsomatta taakseni, lähdin rakkaasta temppelistäni - kenties iäksi. Mutta mitä iäksi tarkoitti? Nyt kun olin kulkenut ajan tuolle puolen, monilla sanoilla ei ollut mitään merkitystä. Miten voisin koskaan tulla toimeen maailman ihmisten kanssa, kun tuskin yhdistyin edes fyysisen tason sääntöihin? Monet kysymykset täyttivät mieleni, kun jätin rakkaan temppelini taakse.


Ensimmäiset kuusi kuukautta olisivat voineet olla vuosia tai aioneita. Monet toimeni olivat liian merkityksettömiä pantavaksi merkille. Elämän maalliset vastuut olivat kohtuuttomia minulle. En ollut koskaan oppinut, miten huolehditaan itsestään maailmassa. Ruuan saaminen ja valmistaminen ja nukkumapaikan löytäminen olivat uusia kokemuksia. Kaikista fyysisistä tarpeistani oli huolehdittu temppelissä. Nyt kun olin omillani maailmassa, joka oli vieras mielelleni, kaikesta tuli työtä ja ponnistelua. Miten minun oli tarkoitus haluta - saati sitten saavuttaa - ykseyden tuntua elämään, jota en pystynyt alkuunkaan edes ymmärtämään?


Monta kertaa epäilin tarkoitustani sekä mielenterveyttäni. Itse asiassa, monet uskoivat, että olin epäonnistunut vihkimyksessä ja minut oli heitetty kadulle sen sijaan, että olin lähtenyt omasta vapaasta tahdostani. He eivät voineet ymmärtää, miksi yrittäisin tätä tuntematonta tehtävää. Papin oli tarkoitus pysyä temppelissä. Hänen ei ollut tarkoitus mennä kaduille auttamaan ihmisiä. Ihmisten oli tarkoitus mennä temppeliin tarvitessaan apua. Ja jos he eivät voineet päästä temppeliin, he eivät saisi apua. Se oli jumalten tahto ja ihmiset eivät kyseenalaistaneet sitä. Itse asiassa huomaisin, etteivät he kyseenalaistaneet mitään, paitsi sen, olinko mieleltäni terve. Yritin jotain, mitä ei ollut koskaan tehty ja se pelotti heitä. Toisaalta kirkkaampi puoli oli se, että tunsin sisälläni seuraavani omaa kohtaloani. Siksi jatkoin uudella polullani.


Lopulta löysin upean laakson. Energia oli siellä erilaista kuin missään, mitä olin kokenut. Tässä laaksossa saatoin tuntea vähän niitä korkeita värähtelyjä, joita olin tuntenut temppelielämässä, mutta ne olivat erilaisia. Kenties ne olivat maadoittuneempia, niin kuin minä opettelin olemaan. Löysin suurta iloa vaeltaessani kukkuloilla lähellä leiriäni. Oli pieni lampi ja sen vieressä upea puu. Vietin pitkiä aikoja meditoiden puun alla. Jumalatarenergiat alkoivat tulla selkärankani juureen. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, että olin fyysisen tason jäsen. Aloin saada suhteen luontoon, joka oli tuntematon temppelissä, missä jatkuvasti pyrimme jättämään kehomme ja matkustamaan toisiin maailmoihin. Aloin ymmärtää sisäisen ohjaukseni merkityksen.


Muutamia ihmisiä kerääntyi luokseni, vaikka he tai minä emme ymmärtäneet miksi. Elin hyvin yksinkertaisesti ja harmoniassa ympäristöni kanssa. Ihmiset toivat minulle ruokaa ja minä paransin tai kuuntelin heitä. Onko näiden kahden välillä eroa? Sisälläni kasvoi kummallinen rauha, mikä muistutti hyvin paljon laakson rauhaa. Olin viettänyt elämäni etsien yhteyttä Henkeen ja nyt löysin yhteyden maahan. Huomasin, että aloin nauttia siitä.


Ihmiset jotka tulivat luokseni, olivat erityisiä. Olin riittävän lähellä kaupunkia, että nämä ihmiset tiesivät, että olin suorittanut vihkimykseni. He myös uskoivat, että olin epäonnistunut ja minun oli ollut lähdettävä temppelistä. Kuitenkin he edelleen tulivat ja päättivät kuunnella sisästä ääntään ja sivuuttaa ulkoiset äänet, jotka kertoivat minun olevan hullu. Jotkut tulivat uteliaisuudesta ja lähtivät pian. Useimmat kuitenkin tulivat sisäisestä kutsusta ja he jäivät.

Vähitellen ihmiset alkoivat tuoda makuualusensa tai yksinkertaisen telttansa ja leiriytyivät kanssani. Elämämme oli hyvin rauhallista. Nousimme aamun koittaessa tervehtimään aurinkoa. Seremoniamme olivat yksinkertaisia ja yksilöllisiä. Jokainen löysi paikkansa ja tervehti aurinkoa siitä joka aamu. En tiennyt, miten he sen tekivät, koska olin itse touhuissani ja päätin olla tarkkailematta heitä. Jos he kertoivat minulle, minkä he tavallisesti tekivät, kuuntelin kommentoimatta. Kun he kysyivät mielipidettäni, viittasin heidän sisäiseen opastukseensa. Kerroin heille kaikille, että sisäinen ääni oli opastanut heidät luokseni ja jatkaisi edelleen heidän opastamistaan. Toimin pelkästään tulkkina. Aivan samalla tavalla kuin heidät oli johdatettu sinne, lopulta heidät johdatettaisiin pois. Olin rakastava, kuitenkin kiintymätön. Tiesin, että maallinen oppituntini oli pysyä kiintymättömänä mihinkään julkiseen tunnustukseen. Kuitenkin pelkäsin, että osa oppituntiani saattaisi olla menestyksen ja imartelun haasteen kohtaaminen.


Söimme sitä, mitä eteemme tuli, ja olimme yhtä kiitollisia niukoista aterioistamme, kuin olisimme pidoista. Tiesimme, että ruoka olisi maku, joka voisi rappeuttaa. Meidän ei tietenkään pitäisi jäädä siihen kiinni. Kun ihmiset olivat oppineet parantamaan itsensä, he halusivat tavallisesti oppia, miten toisia parannetaan. Olin varma, että nämä olivat poikkeuksellisia ihmisiä, jotka olivat tulleet oppimaan eivätkä pelkästään parantumaan. Jotkut muistivat paljon siitä, mitä olin opettanut, ja toiset eivät kyenneet pitämään mielessä oppimaansa. Pysyin joustavana, jotten toistaisi sitä, minkä he jo tiesivät, tai työntäisi heitä liian kovasti oppimaan uutta tietoa.


Noin vuoden, parin päästä ryhmä oli kasvanut noin 50 ihmiseen. Jotkut tulivat silloin tällöin, jotkut säännöllisesti ja noin 20 ihmistä asui siellä. Tunsin levottomuuden alkavan liikkua sisälläni, mutten tiennyt, mitä se oli. Tiesin, että jotain oli kohta tapahtumassa, mutta en ollut varma, oliko kyse kehostani, ympäristöstäni tai tietoisuudestani. Valitettavasti tiesin myös, että tämä muutos ei olisi helppo ja minun olisi varoitettava niitä 20 ihmistä, jotka asuivat kanssani. Tiesin, että tietyt kaupunkilaiset olivat huolissaan siitä, mitä teimme. Minun oli oltava valmis muuttamaan pois milloin tahansa.


Lopulta kerroin niille 20 ihmiselle, että oli aika lähteä. Saatoin tuntea kaupungin kasvavan tyytymättömyyden. Koska elimme niin yksinkertaisesti, he kieltäytyivät uskomasta, että olimme valosta. Kulta ja jalokivet ympäröivät temppelin pappeja. Jos jumalat olivat puolellamme, miksei meille annettu aineellisia rikkauksia? Kaupunkilaiset uskoivat, ettei henkisiä voimia voinut olla ilman rikkauksia. Koska he eivät luultavasti omistaisi rikkauksia, he uskoivat edelleen, että heidän oli mentävä jumalien luo saadakseen voimaa, koska he eivät voisi löytää voimaa menemällä sisäänsä.

Valitettavasti olin jäänyt liian pitkäksi aikaa. Monet vihaiset ja pelokkaat ihmiset tulivat luoksemme yöllä. Neljä 20:sta tapettiin ja kymmentä haavoitettiin. Loput kuusi pakenivat yöhön. Haavoittuneet kymmenen ja minä palasimme maille parantumaan. Vaikka oli liikaa väkivaltaa, olin vahingoittumaton. En tiennyt miksi. Kenties jokin suurempi voima oli edelleen toiminnassa. Tiesin, että ne kuusi paennutta eivät palaisi. Tunsin heidän pettymyksensä. Monet niistä jotka eivät olleet asuneet kanssamme, olivat myös joko pettyneitä tai peloissaan. Muutamat uskolliset ystävät löysivät selvänäköisesti piilopaikkamme ja toivat meille ruokaa, vettä ja uutisia kaupungista. Jotkut heistä tunsivat, että heidän tehtävänsä oli pysyä kaupungissa ja jatkaa työtä hiljaisuudessa, ja loput muuttaisivat kanssamme, kun olimme parantuneet.


Huomaisin, miten vaikeaa oli ylläpitää uskoaan vapaaseen tahtoon ja hyväksyä rakkaus sellaisten vastoinkäymisten kohdatessa. Temppelissä ympäristö ja taikausko jumalia ja heidän pappejaan kohtaan oli suojellut meitä. Täällä kaikki suoja oli sisälläni ja minun oli aina tunnettava, että voisin myös suojella toisia. Tunsin vastuuta kuolemista ja loukkaantumisista. Jos olisin toiminut sisäisen yllykkeeni pohjalta nopeammin, olisin ehkäissyt vahingot. Tämä oli vaikea oppitunti. Minun olisi muistettava reagoida välittömästi sisäiseen opastukseeni. En ollut temppelissä, lempeiden ohjeiden maaperällä. Saattaisi tulla vain yksi varoitus ja seuraukset voisivat olla armottomia, jos ei varoituksesta ota vaaria.


Pieni yhteisömme oli häirinnyt kaupunkilaisten todellisuudentajua ja he kostivat pelokkaalla ja väkivaltaisella tavalla. Minun oli opittava vaikeamman kautta, että työtäni oli tehtävä hiljaisuudessa, kaukana niistä jotka eivät pystyneet hyväksymään uutta todellisuutta. Opin, että ne jotka eivät löytäneet lohtua omista uskomuksistaan, tunsivat uudet ajatukset uhkaaviksi. On ensin löydettävä oman totuutensa ydin, ennen kuin ottaa vastaan toisen. Vanha perusta on kiskottava irti, ennen kuin uusi voidaan valaa. Ihmiset jotka olivat vahingoittaneet meitä, eivät olleet pahoja. He pelkäsivät.


Kun aloimme muuttaa, osa joukosta päätti jäädä taakse. Olin puhunut heidän kaikkien kanssa - yksilöinä ja ryhmänä. Useimmat ymmärsivät, mitä oli tapahtunut ja olivat myös helpottuneita tietäessään, että olin ihminen. Kuitenkin jotkut etsivät jumalolentoa eivätkä kestäneet kuulla heikkouksistani. Nämä ihmiset eivät tulisi mukaamme. Olin päättänyt aina puhua inhimillisistä tunteistani ja epäilyksistäni ryhmäni kanssa. Se auttoi minua ymmärtämään ihmisosaani ja varjeli myös ryhmän jäsenten imartelulta. En halunnut taakka kenenkään jumalana olemisesta. Olin vain opettaja ja opas. Ymmärsin temppelityöstäni, että nöyryys ei ole ollut vahvimpia puoliani entisissä elämissäni ja minun oli pyrittävä hiomaan tuota hyvettä.