Käännän nyt elämäni tarinaa eteenpäin 21 vuotta. Elämäni Mikaelin kanssa oli kaunista. Meillä oli tietysti erimielisyyksiä, merkittävimpänä jatkuva tarve muistuttaa häntä voimastani. Hän ei ollut valinnut perinteistä naista vaimokseen. Hän oli valinnut papittaren enkä antaisi voimaani yhtä helposti, kuin olin antanut kehoni. Vaikka hänen oli mieskuvansa suojelemiseksi näyteltävä ympärillämme oleville, salaa olimme yhdenvertaiset. Kaikki päätöksemme tehtiin yhdessä, paitsi yhtä.
Oli selkeä ja lämmin päivä. Istuimme - kuten usein - valtavalla patiolla, mikä ympäröi upeaa vuorenhuippukotiamme, ja söimme hitaasti rentotuen ateriaa. Katselimme merelle, kuten olimme katsoneet tuhansia kertoja, mutta tyydytys mitä se tavallisesti antoi minulle, oli poissa. Elämä oli muuttunut paljon Delfoista lähtöni jälkeen. Nyt miesten sallittiin opiskella Jumalattaren tietä ja kulkea vapaasti salaisessa laaksossa naisten kanssa. Ajattelin usein Delfoita ja kaipasin sitä enemmän ja enemmän joka päivä. Kenties se johtui siitä, että olin elänyt äidin ja vaimon elämää monta vuotta. Olin synnyttänyt kymmenen lasta ja seitsemän niistä oli jäänyt eloon. Viimeinen lapseni oli tyttö, Zulia, ja hän oli nyt 7-vuotias.
Olin nimennyt tytön niin, koska rakas sisareni, Zulia, oli kuollut vuotta ennen viimeistä raskauttani. Zoran oli nöyryyttänyt häntä ottamalla rakastajattaren ja Zulia oli heittäytynyt kallionkielekkeeltä. Olin nähnyt sen kaiken unessa, mutta se ei todentunut melkein vuoteen. Zoran yritti peittää surunsa, mutta lopulta syyllisyys oli liikaa hänelle ja hänkin lopetti elämänsä ottamalla myrkkyä.
Viimeisen lapseni synnytys oli lähes tappanut minut tai kenties sen oli tehnyt tieto Zulian kuolemasta. Niin tai näin, en ollut ollut täysin terve viimeisten seitsemän vuoden aikana. Minusta oli tullut paikallinen parantaja sen jälkeen, kun olin aloittanut uuden elämäni miehen kanssa ja käytin tietoani ja kokemustani itseeni. Kuitenkin viimeisen vuoden aikana terveyteni oli kääntynyt huonompaan suuntaan. Saatoin edelleen osallistua useimpiin velvollisuuksiini ja Mikaelilla ja minulla oli edelleen rakastava seksisuhde, mutta jotain puuttui elämästäni.
Minulta vaati paljon mietiskelyä sen käsittäminen, että tuo puuttuva osa oli Delfoi. Mutta miten voisin sanoa tämän Mikaelille? Kiitos Jumalattarelle - Mikael kertoi asian minulle. Olimme juuri lopettaneet aterian ja palvelijat olivat siivonneet pöydän. Nautimme viiniä ja katselimme auringonlaskua. Se oli yhtä upea kuin aina.
"Aurinkokin lähtee taivaalta, kun pelkään, rakkaani, että sinun on jätettävä minut."
Olin järkyttynyt hänen havaitessaan totuuteni. Ei minun olisi pitänyt olla. Hän tunsi minut yhtä hyvin, kuin tunsin itseni. Käännyin hänen puoleensa pelkoa ja toivoa silmissäni. Ymmärtäisikö hän?
"Tietenkin ymmärrän sinua", hän vastasi ajatuksiini. "Kaipaat Delfoita. Zulian kuolemasta saakka et ole ollut entisesi ja terveytesi on heikentynyt. Pelkään, että jos en menetä sinua Jumalattarelle, menetän sinut kuolemalle."
Juoksin hänen luokseen ja istuin maahan hänen eteensä. Laitoin pääni hänen syliinsä. "Voi, rakkaani, voisitko rakastaa minua niin paljon, että vapauttaisit minut kohtalolleni?"
"Rakkaani, olen jo menettänyt sinut. Nyt voin olla joko rakastava tai itsekäs. Päätän nyt palauttaa sinulle sen, mitä olet aina antanut minulle - ehdottoman rakkauden. Kenties Delfoissa terveytesi palautuu. Luin kirjeen, missä he pyysivät sinua palaamaan. Ole kiltti, älä halveksi minua yksityisyyteesi kajoamisesta, mutta minun täytyi tietää, ottaisivatko he sinut, ennen kuin päästäisin sinusta irti. Olen suojellut sinua 21 vuotta enkä sallisi sinun pettyvän. Olin ensin oli yhteydessä heihin ja kysyin, sallivatko he papitartensa palata nyt, kun he ovat muuttaneet niin monia sääntöjä. Ainoa kysymykseni on, mitä tyttärellemme Zulialle tehdään."
"Otan hänet mukaani", sanoin toivoen, etten ollut paljastanut sitä, että minäkin olin ajatellut paluuta. "Rakas Mikael, he päästävät miehiä sinne nyt. Voit tulla kanssamme."
"Ei, rakas, se on sinun elämäsi. Minulla on omani täällä. Vierailen kuitenkin luonanne mahdollisimman usein. Kiitän Jumalatarta monista vuosista kanssasi. Minun on jäätävä tänne opastamaan vanhempia lapsiamme ja jatkamaan luomaamme elämää."
Tiedän nyt, että hän oli kovin huolissaan terveydestäni. Hän oli oikeassa - kuten tavallista. Kuolin paluumatkallani Delfoihin. Kun kiipeisimme viimeistä kukkulaa ja näin rakkaan luolani alapuolella, käsitin, että elämä oli lähtemässä minusta. Vedin Zulian vierelleni. Hän katsoi minuun kauhua silmissään.
"On liian myöhäistä minulle, rakas tyttäreni. Luulin tuovani itseni tähän upeaan paikkaan, mutta sinua Jumalatar kutsui."
Zulia laittoi käsivartensa kaulani ympärille ja nyyhkytti: "Ei, ei, äiti. Et voi jättää minua. Tarvitsen sinua auttamaan."
"Jumalatar on äitisi, rakas. Hän auttaa sinua nyt."
Näiden sanojen myötä henki lähti kehostani. Näin alapuolella tyttäreni itkemässä tyhjän muotoni yllä. Näin myös Jumalattaren hänen takanaan. Pallas Athene tapasi minut eetterikehossaan.
"Kiitos, että toit meille seuraavan korkea-arvoisen papittaremme", hän sanoi, kun hän saatteli minua KOTIIN!
Kun käännyin seuraamaan Pallas Athenea, käytin hetken kiinnittäen katseeni nuorimpaan lapseeni, Zuliaan. Pallas Athene oli sanonut, että hänen oli tarkoitus olla seuraava Delfoin korkea-arvoinen papitar. Mutta nyt hän oli 7-vuotias lapsi ja hän itki hylätyn "savimuotoni" yllä. Mutta odottakaa, mikä oli tuo sumuinen olemus, jonka näin lohduttavan häntä eetteritasoilta. Miksi se oli rakas ystäväni Zulia? Mutta EI, se oli tyttäreni korkeampi osa. Silloin ymmärsin, että tyttäreni oli tosiaan ystäväni Zulian reinkarnaatio. Olin antanut hänelle oikean nimen. Nyt kun olin vapaa fyysisen tason harhasta, muistin, että ollessani raskaana olin mennyt korkeampaan kehooni tarjoamaan uutta elämää ystävälleni.
"Hän teki itsemurhan ja hänellä on paljon karmaa maksettavana", sanoi Kahdentoista neuvosto. "Jos otat tämän sielun kohtuusi, se saattaa vahingoittaa elämänvoimaasi. Saatat jopa kuolla."
"En välitä", sanoin. "Minulla on ollut pitkä ja kaunis elämä. Jos minun on pakko, voin uhrata sen, jotta Zulia saa toisen mahdollisuuden. Sitä paitsi, olen parantaja - kenties pystyn parantamaan meidät molemmat."
No, näyttää siltä, että tosiaan paransin hänet. Hän oli vahva, pieni tyttö ja hänellä näytti olevan korkea kohtalo, jos hän pysyisi uskollisena itselleen. Hän olisi ilman äitiä hyvin nuoresta, niin kuin minä olin ollut.
Sitten palasin Pallas Athenen luo. "Saanko sanoa hyvästi miehelleni ja perheelleni?"
"Tietysti", olin hänen vastauksensa.
Hetkessä olin Mikaelin ja minun talossa. Se tapahtui keskellä yötä, muttei rakas mieheni ollut unessa. Hän istui sänkymme reunalla. Hän näki minut välittömästi ja juoksi yrittämään eetterimuotoni syleilemistä.
"Pysyin valveilla tänä iltana, koska tiesin sinun tulevan luokseni. Tiesin tänään ennen viestintuoja tuloa, että olit kuollut. Ajoin hänet kotoamme, ennen kuin hän sai viestinsä loppuun - ikään kuin hänen lähettämisensä pois voisi tuoda sinut takaisin. Olen tuottanut sinulle pettymyksen, rakas. Jos olisin kiinnittänyt enemmän huomiota sinuun ja vähemmän omaisuuteemme, kenties terveydentilastasi ei olisi tullut niin vakava."
Hän heittäytyi jalkojeni juureen ja anoi anteeksiantoa. Laitoin eetterimuotoni hänen viereensä, jotta voisin vielä kerran kietoutua hänen ympärilleen. Huomasin, että uusi valokehoni oli täysin joustava ja saatoin muuttaa muotoani tahtomalla. Itse asiassa, muotoni muovautui välittömästi häneen ja silloin muistin:
"Miksi sinä olet se AINOA! Olet jumalainen vastakappaleeni!"
Odotin hänen yllättyvän, mutta sen sijaan hän sanoi tyynesti: "Elämäni rakkaus, olen aina tiennyt sen olevan totta. Miten voin olla nyt ilman sinua?"
"Voi, mutta rakkaani, et ole koskaan ilman minua. Elän ikuisesti sydämessäsi. Sitten kun on tullut aikasi lähteä tältä tasolta, liityn seuraasi taas."
Pitkän hetken yhdistyin hänen muotoonsa ja me kaksi olimme taas yhtä. Sitten tunsin vetoa tietoisuudessani ja tiesin, että minun oli lähdettävä. Leijuin hänen yläpuolellaan ja jätin hänet nyyhkimään huoneemme lattialle.
"Hän on vahva", kuiskasi Pallas Athene. "Hän toipuu. Hänellä on paljon vielä tehtävää."
Menin sitten kaikkien lastemme sängyn luo ja jätin heille hyvästit. Kaksi vanhinta poikaamme olivat armeijassa kaukana kotona. Pallas Athene salli minun armollisesti vierailla myös heidän luonaan.
"Muistaako heistä kukaan, että sanoin hyvästi?", kysyin.
"Aikanaan", oli hänen ainoa vastauksensa."
Matia
( Yllä oleva tarina on Suzan Carollin kirjasta "Reconstructing Reality")
Tarinan suomentanut Pirjo Laine
Viestiä saa vapaasti välittää edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti