Saavuin syrjäiselle kylpypaikalleni, otin pois likaisen asuni ja menin lampeen. Vesi oli puhdasta ja lempeää ihoani vasten ja otin pitkän ja ylellisen kylvyn. Lopulta nousin vedestä. Juuri kun oli kietomassa mekkoa ylleni, kuulin äänen, joka kuulosti voihkaisulta. Seurasin ääntä ja suureksi yllätyksekseni näin MIEHEN makaavan verilammikossa. Olin aivan laakson päässä ja niiden jyrkkien kallioiden vieressä, jotka laskeutuivat laaksoon. Saatoin nähdä hämärtyvässä valossa, että mies oli pudonnut korkealta vuorelta salaiseen laaksoomme.
Mitä minun oli tarkoitus tehdä? Kukaan mies ei saa tietää tästä laaksosta. Mutta en tietenkään tappaisi häntä tai jättäisi häntä kuolemaan. Vedin tajuttoman miehen veden reunaan ja huuhtelin hänen haavojaan. Sidoin ne mekosta repimiini suikaleisiin. Ikään kuin Jumalatar olisi tiennyt tästä, sillä jotkut yrteistä, joita olin poiminut, olivat juuri sellaisia, mitä tarvittiin miestä hoitamaan. Onneksi mies ei herännyt, ennen kuin minulla oli ollut tilaisuus sitoa hänen silmänsä asuni suikaleilla. Hän ei saa tietää laaksostamme.
Saatoin vain toivoa, ettei hän heräisi, ennen kuin saisin vedettyä hänet takaisin luolaan. Kenties hänen vammansa riittäisivät siihen, että hän unohtaisi pudonneensa salaiseen laaksoomme. Olimme kaikki koulutettuja siirtämään sairaita ja loukkaantuneita ihmisiä, sillä meille kaikille oli annettu ainakin jonkinlaista koulutusta parantamisessa. Tarkistin hänen kehonsa nähdäkseni, oliko hän loukannut selkänsä tai niskansa. Vaikutti siltä, etteivät ne olleet hänen monien katkenneiden luidensa joukossa. Minun olisi otettava riski ja siirrettävä hänet. En voinut jättää häntä sinne, koska hän alkoi aina välillä tulla tajuihinsa. Kiedoin loput mekostani hänen kehonsa ympärille kuin säkin jättäen käsivarret vapaiksi. Laittaen käteni hänen käsivarsiensa ja kroppansa alle raahasin hänen tajuttoman kehonsa takaisin luolaan.
Hän heräsi, ennen kuin pääsin luolan suulle, mutta hänellä ei ollut voimia poistaa sidettä silmiltään. Valehtelin miehelle silmien sitomisesta ja sanoin, että se johtui hänen päähaavastaan, ja hän oli liian sekava välittääkseen. Hän oli saanut kovan iskun päähänsä. Mutta keholle kuivuneen veren perusteella hän oli ollut laakson pohjalla tunteja. Saatoin vain toivoa, ettei hän muistaisi, mitä oli nähnyt.
Seurauksena oli suurta jännitystä, kun raahasin loukkaantunutta miestä luolaan salaisesta laaksosta. Olin niin väsynyt, että käytännössä pudotin hänet heti, kun sain vedettyä hänet kulman taakse luolan suulta. Välittömästi paikalla oli sisariani auttamassa hänen kuljettamisessaan parannusalueellemme. Hänestä huolehtivat nyt monet minua pätevämmät parantajat. Miksi en siis pystynyt unohtamaan häntä? Miksi huomasin seuraavani heitä parannusalueelle käyttäen vain pienen hetken ottaakseni uuden asun?
Parantajat ja minä teimme työtä koko yön miehen pelastamiseksi. Hän oli katkaissut kummankin jalkansa ja vasemman käsivartensa kolmesta kohtaa. Hän oli loukannut päänsä erittäin pahasti. Hänen nenästään vuoti verta ja hän yritti oksentaa, vaikka vatsa oli nyt täysin tyhjä. Kolmen päivän ajan teimme työtä miehen hyväksi. Yllätyksekseni huomasin, että parannustaitoni olivat olleet alikorostuneita. Kenties tämä oli se päätös. Kenties minun oli tarkoitus olla parantaja eikä oraakkeli.
Myöhemmin käsitin, että olin tehnyt virheen pysyessäni miehen lähellä niin pitkään. On sellainen sanonta, että jos pelastat jonkun elämän, hän on kiitollisuudenvelassa sinulle, mutta minulle kävi toisin päin. Ollessani niin kovasti mukana hänen parantamisessaan kehitin sairauden sisälläni.
Koska Mikael oli nuori, viriili mies, hän parantui hämmästyttävän nopeasti. Hän oli parannusalueen kullannuppu, mutta valitettavasti hän katseli vain minua. En tiedä, miksi hän rakastui minuun niin syvästi. Hän ei voinut tietää, että minä olin löytänyt hänet, ennen kuin joku kertoi sen hänelle. Hänen rakkautensa minua kohtaan oli jotain sellaista, mitä en osannut käsitellä.
Olin tehnyt kauan sitten päätöksen elämäni omistamisesta Äidin ja Jumalatar Pallas Athenen palvelemiseen. Mutta Mikaelin sydämestä tuleva rakkaus sai minut taas kerran epäilemään päätöstäni. Vietin tuntikausia Pallas Athenen alttarin edessä mietiskellen. Hän ei kuitenkaan puhunut minulle. Olin analysoinut ja käynyt läpi monta kertaa hänen harvat sanansa laaksossa ja yrittänyt muistaa kokemukseni korkeammilla tasoilla hänen kanssaan. Turhaan!
Käsitin joka päivä ajattelevani enemmän ja enemmän Mikaelia. Aloin vältellä häntä, mikä sai hänet vaan nousemaan nopeammin kainalosauvoilleen löytääkseen minut. Jos hän olisi käyttäytynyt kuin piiskattu koiranpentu, olisin voinut unohtaa hänet. Kuitenkin myös tasapainoillessaan kainalosauvoilla ja jahdatessaan minua luolamme onkaloissa, hän säilytti arvokkuutensa ja maskuliinisuutensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti