Raho Tepin Tarina 4

Sitten vähitellen tietoisuutemme sopukoista tuli ajatus. Sitä seurasi ääni ja sitten valohitunen. Valosta tuli tähti ja tähdestä tuli Arcturus. Tähti oli kaukana, syvällä tietoisuudessamme. Tunsimme sen rakkauden ja sallimme sen toimia säteenä, joka veti meidät lähemmäs ja lähemmäs todellista kotiamme. Jälleentapaaminen ehdottoman rakkauden kanssa oli niin kiihkeä, että se näytti saavan aikaan sisäisen räjähdyksen, mikä pakotti meidät ulos tyhjiöstä, pyörteen ja Venuksen ohi, takaisin muinaiseen Egyptiin. Huusin ahdistuksesta ajatellen, että kadotin jumalaisen vastakappaleeni, mutta kuulin välittömästi hänen lohduttavan äänensä.

"Olemme kokonaisuus, rakas. Elän sisälläsi ja muistutan sinua aina muistamaan ehdottoman rakkauden."
Vakuuttuneena siitä vietin hetken havaitakseni, mihin olin saapunut. Keskitin huomioni sisäisen havaintoni puhdistamiseen ja näin kuninkaan seisovan edessäni. Hän oli juuri tarjoutunut rakentamaan temppelin minulle, jotta voisin olla korkea-arvoinen pappi ja henkinen johtaja hänen kuningaskunnassaan. Tunsin, että tuolla hetkellä pelkoreaktiot olivat tulleet sydämeeni ja mieleeni ja aikomukseni vaihtui rakkaudesta pelkoon. Se resonoi syvällä sisälläni ja olin sivuuttanut aiemmin sen. Pelkäsin - pelkäsin omaa korruptoitumistani.

Kaikkien opetusteni ja vihkimysteni läpi oli ollut muistijälki, ydinuskomus, piilossa syvällä alitajunnassani. Se sanoi: "Aine mädättää hengen." Pelkäsin, että tunnustuksen saaminen ja rikkaudet mädättäisivät minut. Tämä pelko meni huomaamatta ja tihkui tietoisuuteeni kuin myrkky. Siinä missä kerran olin tuntenut ykseyttä kaiken elämän kanssa, aloin tuntea erillisyyttä ja rajallisuutta. Olin erillään niistä, jotka rakensivat ja palvelivat temppelissä ja rajallinen kyvyssäni nähdä suurempi itseni. Ajatteluni polarisoitui hyväksi ja pahaksi, valoksi ja pimeydeksi. Vähitellen vertailemisesta, kilpailemisesta, tuomitsemisesta ja kateudesta tuli osa ajatteluani, samalla kun katkeruus ja viha täyttivät tunteeni. Kaipasin elämäni yksinkertaista valaistumista erämaassa, missä olin tuntenut ykseyttä koko elämän kanssa ja sallinut sieluni tarkoituksen paljastua edessäni.

Jälleenyhdistyminen jumalaisen vastakappaleeni kanssa ja matkani kotiin Arcturukselle sallivat minun palata tuohon ratkaisevaan hetkeen vihkimysvisiossani ja kitkeä juurineen kuolemani syy. Ymmärsin silloin, että tämä visio oli ennakkokatsaus jumalaiseen tehtävääni, harjoitus missä voisin löytää kätketyn viholliseni - kätketyn pelkoni! Mistä tämä muistijälki/ydinuskomus oli syntynyt, joka piti tietoisuuttani tiukasti pelossa? Tiesin, että minun oli löydettävä syy parantaakseni sen, joten katsoin lapsuuteeni.

Kun olin pieni lapsi ja asuin edelleen vanhempieni kanssa, näin, että he olivat erittäin köyhiä. Isälläni oli suuria vaikeuksia löytää täyttymystä elämässään. Hän oli opiskellut kirjuriksi, mutta häneltä puuttui tarvittavaa kurinalaisuutta ja hän usein oli työttömänä. Hän oli nainut oman luokkansa alapuolelta, koska äitini oli maanviljelijäsukua. Kuitenkin hänen ahkeruutensa ja kykynsä kasvattaa ruokaa perheelle ja myydä sitä torilla, antoi ainoan elannon, mitä meillä oli. Pienenä lapsena kuulin heidän usein riitelevän, koska saadessaan töitä isäni pelasi rahat.

Kun menin temppeliin, ajattelin, että tunsi syyllisyyttä, koska olin jättänyt äitini vaikeaan elämäänsä. Todellisuudessa tunsin syyllisyyttä siitä, että olin tyytyväinen lähtiessäni kodista, missä oli hyvin paljon riitaa ja hyvin vähän rakkautta. Opin vanhemmiltani, että aineellisen mukavuuden puute voisi tuhota suhteen henkisen yhteyden. Kuvittelin, että äitini oli todellisuudessa se hoivaava ja lempeä äiti, jonka toivoin hänen olevan, ja syytin isääni siitä, että hän ryösti minut tuolta äidiltä. Uskoin, että hänen itsekkäät tapansa ja riippuvuutensa pilasivat varhaisvuoteni.

Kun menin temppeliin, unohdin nopeasti vanhempani ja onnettoman lapsuuteni. Kaikkina temppelivuosinani, en ollut koskaan parantanut tätä lapsuuden tuskaa, koska olin sivuuttanut nykyisen elämäni ja keskittynyt sen sijaan menneisiin elämiini. Siksi tietoisuudessani alkoi kasvaa heikko paikka - paikka jonne olin kätkenyt salaiset lapsuuden pelkoni siitä, että isäni välitti enemmän rahasta kuin minusta. Tämä lapsuuden pelko oli sitten laajentunut kätketyksi aikuisen peloksi siitä, että välitin enemmän menestymisestä ja liehittelystä kuin sielustani.

Nämä pelot yhdistyivät ajatuksiini ja kasvoi voimakas muistijälki, mikä tiedostamatta muokkasi käyttäytymistäni ja elämääni. Koska pelko oli tiedostamatonta, se oli vielä voimakkaampaa, koska en pystynyt valvomaan sitä. Haasteena vihkimyksessäni oli löytää tämä kätketty vihollinen, jotta voisin riisua sen aseista rakkauteni voimalla, mutta olin unohtanut korkeampien "itsejeni" ehdottoman rakkauden ja tuon rakkauden voiman. Vähitellen eksyin kätkettyyn korruptoitumissalaisuuteeni.

Jumalainen vastakappaleeni tuli luokseni muistuttamaan, että fyysinen kehoni, aineeni, oli vain henkeni maadoittunut osa. Parantaakseni maasidonnaisen astiani, minun oli yhdistettävä se tietoisesti myriadeihin henkiastioihini. En ollut fyysinen olento, jolla oli henkinen kokemus. Olin henkinen olento, jolla oli fyysinen kokemus. Tämän tietämyksen kera voisin muistaa rakastaa maadoittunutta astiaani, äitiäni, isääni ja mikä tärkeintä, henkeäni.

Kun palaisin elämään visiotani, muistaisin, että olin moniulotteinen olento. Tällä kertaa säilyttäisin muistikuvan ja yhteyden aitoon, moniulotteiseen itseeni. Pitäisin jatkuvaa yhteyttä kuudennen ulottuvuuden Arcturus-itseni, viidennen ulottuvuuden Venus-itseni ja jumalaisen vastakappaleeni kanssa.

Pitäisin ankkuria kolmannessa ulottuvuudessa, kun vastakappaleeni olisi ankkuroituneena neljänteen. Silloin kun minä ottaisin vastuun temppelielämän päivittäisistä toimista, hän ohjaisi hengen virtaa, kun maadoittaisimme viidennen ulottuvuuden Venus-elämän temppelin perustukseen ja siunaisimme sen ehdottomalla rakkaudella Arcturus-lähteestämme. Tämän järjestelyn myötä pelko ei juurtuisi tietoisuuteeni. Olin nyt tietoinen pelostani ja voisin pitää sen vartijana muistuttamassa minua siitä, että pysyn yhteydessä itseeni, varon korruptoitumista ja ympäröin itseni rakkaudella.

Kuulin jumalaisen vastakappaleeni äänen: "Salli sisäisen rakkauden kohdata ulkoinen rakkaus hengen ja aineen riemullisessa liitossa."

Hymyilin sydämessäni. Kyllä, päästäisin hänen rakkautensa fyysiseen kehooni. Näin voisimme yhdistyä, kun olen edelleen kolmannen ulottuvuuden muodossa. Yhdessä kantaisimme, hoivaisimme ja suojelisimme visioni temppeliä ehdottomalla rakkaudella. Jumalainen vastakappaleeni pysyisi lähellä sydämessäni ja mielessäni muistuttamassa minua siitä, että olin itseni. Yhdessä ylittäisimme kolmannen ulottuvuuden erillisyyden ja rajat. Olin nyt valmis.

"Kyllä, tulen kanssasi", sanoin kuninkaalle. "Rakennamme temppelin parantumista ja valaistumista varten, jotta kaikki sisään astuvat voivat oppia, että rakkaus on voimakkaampaa kuin pelko ja henki elää kaikessa aineessa!"

Vastauksena kuulin sarkofagin kannen alkavan kohota."

Kiitos siitä, että kuuntelitte tarinani. Lopuksi kannustan teitä muistamaan, että suurin vihollisenne on pelko, joka on kätkettynä syvälle sisällenne. Jos tuo pelko voidaan tuoda tietoisuuteenne, se voidaan rakastaa vapaaksi. Ottakaa nyt vastaan elämäni suurin oppitunti: rakkaus on voimakkaampaa kuin pelko ja henki elää kaikessa aineessa!
(Yllä oleva tarina on Suzan Carollin kirjasta "Reconstructing Reality".)