Seuraava kuunkierto oli koko elämäni vaikeinta aikaa. Olin ansassa kahden maailman välissä. En ollut hänen maailmastaan, mutta en sopinut enää omaanikaan. Olin sanonut hänelle, ettei hän saa kertoa tarinaansa kenellekään. Kerroin hänelle, että rangaistuksena miehelle laaksomme tietämisestä oli kuolema ja kuolisimme kumpikin, jos saataisiin selville, että hän tiesi. Pakotin hänet vannomaan, ettei hän kertoisi kenellekään. Hän lupasi, ettei hän tekisi mitään vaarantaakseen minua tai sitä, mitä pidin niin lähellä sieluani. Yritin kertoa itselleni, että lähdin hänen mukanaan suojellakseni salaisuutta laaksosta. Mutta syvällä sisällä tiesin, että todellisuudessa lähdin hänen kanssaan, koska rakastin häntä. Ja pian tiesin, että minun olisi lähdettävä, koska odotin lasta. Ensimmäisen rakastelumme intohimo oli ollut niin voimakasta, että odottava sielu ei voinut hukata tilaisuutta kehosta, jonka oli luonut sellainen rakkaus.
Tein työtäni tavalliseen tapaan. Mikael ja minä tapasimme satunnaisesti. Oleminen miehen kanssa ollessani papitar oli pyhäinhäväistystä. Kehomme eivät enää koskettaneet, mutta sielumme olivat punoutuneet yhteen. Aloin kuulla hänen puhuvan minulle telepaattisesti ja hän sanoi myös kuulevansa minut. Miten miehellä voisi olla sellaisia voimia?
Zulia ei puhunut minulle kahteen viikkoon ja käsitin myös itse vältteleväni häntä. Miten voisin saada hänet ymmärtämään tunteeni? En vaarantaisi häntä kertomalla, että Mikael muisti laakson. Lopulta hän löysi minut yksin syvältä luolasta keräämästä yrttejä tuotavaksi parannusalueelle. En voinut enää olla oraakkeli, koska oma ajatteluni oli liian sumuista. Sen sijaan jatkoin parannustietämykseni laajentamista. Kenties sisäinen itseni tiesi, että tarvitsisin sitä uudessa elämässäni. Näytti siltä, että tapaamisemme oli sattumaa, koska Zulia vaikutti yhtä yllättyneeltä kuin minä. Hän kääntyi kävelläkseen pois, mutta otin häntä käsivarresta ja hän kääntyi minuun päin kuin vihainen äitikissa.
"Miten voit tehdä tämän?", hän huusi kyyneliä silmissään.
Huomasin, ettei minulla ollut vastausta hänen kysymykseensä. En tiennyt, miten voisin lähteä tai edes miksi minun täytyi lähteä, paitsi tietysti vauvan vuoksi. Mutta edes se ei ollut varsinainen syy. Osasimme keskeyttää ei-toivotun raskauden.
"Tiedän vain, että minun täytyy lähteä. En osaa vastata kysymykseesi, koska en voi vastata omaani. Jokin sydämessäni vain johdattaa minua."
"Luulen, ettei se opastus tule sydämestäsi!", hän tiuskaisi vihaa sanoissaan.
"Tiedän, että olen loukannut sinua ja hylännyt sinut mitä julmimmalla tavalla. En odota, että koskaan annat minulle anteeksi enkä anna itsekään itselleni anteeksi."
Sanani pehmensivät hänet ja hän syleili minua, kuten olimme tehneet lapsesta saakka.
Nyyhkyttäessämme toistemme sylissä hän sanoi: "Rakas Matia, ymmärrän enemmän, kuin ehkä tiedät. Minäkin olen tuntenut rakkautta, mutten ole vielä omistautunut sille."
"Zulia, sisareni, milloin tämä tapahtui? Olen ollut niin uppoutuneena itseeni, etten ole ollut ystäväsi. Oletko pitänyt sitä yhtä haastavana kuin minä?"
"En tiedä, rakastaako mies minua. Hänen nimensä on Zoran. Hän on töissä luolamme ulkopuolella ja auttaa niitä, jotka tulevat oraakkelien luo. Silmämme ovat kohdanneet monta kuukautta, mutta olen pitänyt sydämeni Jumalattaren sylissä. Mutta nyt kun sinä lähdet seuraamaan rakkauttasi, kohtaan sen epäilyn, mitä pystyin aiemmin kontrolloimaan. Olen pahoillani, että olen laiminlyönyt sinua tänä aikana. Minäkin olen ollut uppoutuneena omiin ongelmiini."
Hymyilin ja suutelin häntä lämpimästi. "Rakas Zulia, teemme taas saman asian samaan aikaan!"
Halasimme, nauroimme ja juttelimme kuin tytöt tuntikausia. Mitä korkea-arvoinen papitar olisi ajatellut, jos hän olisi voinut nähdä meidät? Zulia ei tiennyt, lähtisikö hän miehensä kanssa, koska hän ei edes tiennyt, pyytäisikö tämä häntä. Mutta rakkaus toisiamme kohtaan oli uudistunut. Kun palaisimme kaveruuteen, käsitin, miten paljon olin kaivannut sitä viime viikkojen aikana. Miten voisin elää loppuelämäni näkemättä häntä? Silloin suru valtasi minut. Kenties olin tehnyt väärän päätöksen. Kenties minun pitäisi jäädä siihen elämään, mitä olin niin kovasti rakastanut, sen sijaan että uskaltauduin tuntemattomaan.
Zulia antoi minulle vastaukseni. Hän oli lähdössä. Zoran tosiaankin rakasti häntä eikä pystyisi enää pysymään erossa. He eivät kuitenkaan olleet niin onnekkaita kuin minä ja Mikael. Heidät löydettiin rakastelemasta pyhästä lehdosta. Zulia karkotettiin Delfoista. Hänen kuulustelussaan seisoin rinnalla ja kerroin kaikille, että minäkin olin ollut miehen kanssa. Meidät molemmat karkotettiin sisarkunnasta. Olin vihainen - en omasta, vaan Zulian puolesta. Miten häntä oli voitu kohdella niin epäreilusti? Miksi miehen kanssa oleminen oli niin paha teko? Eikö Jumalatar paritellut miesten kanssa? Miksei sitten hänen papittarensa voinut tehdä sitä? Kaikki opetukset joita olin oppinut lapsuuden viattomuudessa, hukkuivat aikuisuuden intohimoon. Zulia ja minä lähdimme samana päivänä. En näkisi häntä enää koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti